Mitä nyt
Elämäni on hiutunut aika ohueksi, mutta silti - niin absurdilta kuin se kuulostaakin - minä olen nyt onnellisin, mitä olen koskaan ollut.
Liian kauan minä annoin alistaa itseäni, sellainen elämä tekee vain pahaa. Mutta en minä tiennyt mistään muusta, miten olisinkaan osannut elää toisin ja olla onnellinen jo aikaisemmin.
Tammikuun 31. 2010 klo 21:11
Sellainen tasapaino näkyykin kuvistasi. Ihminen onkin onnellisin kun saa olla oma itsensä, eikä yritä tulla sellaiseksi kuin toiset haluavat hänen olevan, sellainen ulkoaohjattu elämä vie paljon energiaa.
Kuvissasi aistii jo kevään :)
Tammikuun 31. 2010 klo 21:15
Tiedätkö, musta tuntuu että niin se menee. Kun kaiken ylimääräisen joutuu karsimaan pois, huomaa ettei mitään oikeastaan tarvitse. Ja kuinka hyvä sitten on. On hirmu vaikeaa tosin kuunnella itseään, kun koko maailma papattaa päälle omia vaatimuksiaan ja käsityksiään, mutta kun kerran onnistuu, seuraava kerta onkin helpompi.
Rauhoittavia, rauhallisia kuvia. Hyvä kuulla että siellä aurinko pilkahtelee!
Tammikuun 31. 2010 klo 21:26
Ihanaa vihreää, elämän ja kasvun väri. (Minkä kasvin kukkia noi valkoiset kauneudet on?) Niinkuin Anjuska sanoo, oikeasti tarvitsee tosi vähän ollakseen onnellinen sen oppiminen on vaikeaa, mutta kun vapautuu haluamasta koko ajan jotain enemmän, jotain muuta niin vapautuu nauttimaan hetkestä. Hyvää, herkkää voimaa sulle tästä eteenpäinkin.
Helmikuun 2. 2010 klo 13:45
Mirja, kevät, niin, se on kohta täällä. Hyvä.
Morso, kukat ovat kohtalonköynnöksen. Köynnös on mummun, minulla täällä pimeässä asunnossa ei mikään kukkisi.