




Minä rakastan värejä, sävyjä, tehän tiedätte.
Minun maailmani ei ole mustavalkoinen eikä yksivärinen, se on minun siunaukseni ja kiroukseni.
Minä näen asiat eri kulmilta ja kanteilta, se on hyvä ja se on se, mikä on niin minua, jos jokin minua on. Samalla se on kuitenkin raskain taakkani, se on minulle suuri kivi kannettavaksi, sillä yhteinen maailmamme suosii mustavalkoisuutta, suoria linjoja, yksinkertaisuutta ja rönsyilemättömyyttä.
Kyllä minäkin joskus toivon taipuvani sävyttömyyteen ja kontrastittomuuteen, sillä onhan sellainen maailma tuhat kertaa helpompi kohdata. Mustavalkoinen maailma ei vaadi niin paljoa hiljaista, sisäistä työtä kuin värikäs, moniulotteinen maailma vaatii. On mahdottoman työlästä kääntää asiat ympäri, tutkia toinenkin kylki ja tehdä sama uudelleen toisesta näkökulmasta, mutta silti se on minulle ainoa tapa, jolla pystyn elämään, se on minun tapani havainnoida.
Joskus onnistun vaipumaan sävyttömyyteen, mutta ei minun silloin ole hyvä, ei vaikka silloin täytän tämän maailman vaatimukset. Minä olen havainnointikapinallinen, anarkisti suorastaan.