Lähimenneisyydestä
Rankkaa tekstiä raskaasta elämänvaiheesta. Melkein liian rankkaa tänne kirjoitettavaksi, mutta todellisuudestakin pitää kai saada puhua.
Minun elämäni on ollut vähän sellaista kuin Vilijonkalla Tove Janssonin sanoin: “Minähän koen joka päivä maailmanlopun ja kuitenkin pukeudun ja riisuudun ja syön ja pesen astioita ja pidän teekutsuja aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut!” (Kertomuksesta ‘Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin’ kirjasta ‘Näkymätön lapsi’.)
Käsitys tai uskomus, jonka kanssa minä sain taistella ihmisten keskellä ja selitellä loputtomasti, meni jotenkin seuraavasti (kärjistetysti, sillä tässä maailmassa asioita pitää kärjistää, jotta tulee ymmärretyksi):
Onko loppujen lopuksi eroa sillä, että makaa päivän peiton alla piilossa ja illalla tappaa itsensä ja sillä, että nousee aamulla, pukeutuu, keittää puuroa, tiskaa, siivoaa, tekee lounasta, lukee, valokuvaa, juo teetä, tekee päivällistä, katsoo elokuvan, käy kävelyllä, peseytyy ja illalla tappaa itsensä?
Helmikuun 4. 2010 klo 12:19
Lopputuloshan on samanlainen, mutta ulkopuolisen silmin voi näyttää siltä , että jos kykenee hoitamaan itseään edes jotenkin , niin senhän täytyy olla terve? Eikö niin ?
Vaikka totuus olisikin toisenlainen.
Helmikuun 4. 2010 klo 15:01
Tiedän tunteen, ja ajatuksen. Loppujenlopuksi ero on vain siinä, että jäljemmäisestä ei uskoisi aiheutuvan samaa lopputulosta. Mutta toisaalta, harva asia on niin yksiselitteinen, varsinkaan ihmismieli ja -elämä.
Helmikuun 4. 2010 klo 16:10
Ymmärrän mitä tarkoitat - minulla oli pitkään syyllinen olo siitä, että selviydyn töihin ja pystyn siellä toimimaan ihan normaalisti. Eihän silloin voi olla masentunut, eli olen vain laiska ja huono ja tyhmä ja kuvitellut pahan olon itselleni!
Helmikuun 4. 2010 klo 16:31
Ehkä se, että kuitenkin syö ja pukeutuu ja tekee kaikki ne asiat, pitää elämänsyrjässä kiinni sen verran, että huomaa vain ajattelevansa näitä vaihtoehtoja sen sijaan että toteuttaisi? Samaa olen miettinyt minäkin, eri kantilta tosin ehkä, jotenkin pitkän parisuhteettomuuden aikana on tullut pohdittua paljon sitä, että mistä löytää mielekkyyden elää itselleen ja itsekseen, ja kuitenkin siitä kai elämässä on kyse, että jokaisen on elättäv mielekkäästi itselleen, eikä ripustaa onneaan muusta tai muista riippuvaiseksi.
Helmikuun 4. 2010 klo 18:24
Ihmisillä on taipumus kuvitella, että he jotenkin tietäisivät mitä toisten mielessä liikkuu. Tai että kuinka hyvin tai huonosti nämä voivat. Ja että jos kykenee tiettyihin juttuihin, ei voi olla mitään suurempaa hätänä. Ehkä se on joku puolustusmekanismi kanssa, voi uskotella itselleen että toisella on kaikki ihan hyvin. Kun oikeasti pitäisi vaan kuunnella, mitä toinen haluaa sanoa ja sitten suhtautua siihen sanottuun tosissaan ilman mitään vähättelyjä tai “toi nyt on ihan normaalia” -kommentteja.
Jätin sinulle ilona haasteen blogiini, jos jaksat niin tartu kiinni :)
Helmikuun 4. 2010 klo 19:28
Niin. Itse olen usein takertunut arjen rutiineihin, koska ne ovat pitäneet elossa seuraavaan aamuun. Ja toisaalta: oli pakko kaivaa tuo Janssonin tarina ja tarkistaa se loppu. Sillä se suuri onnettomuushan tuli ja pyyhkäisi mennessään kaikki Vilijonkan tavarat ja talon. Ja sen jälkeen ei mikään ollut ennallaan, koska Vilijonkasta tuli vapaa. Aiemmin totesit, että elämässä on jäljellä vähän, ja siitä huolimatta (vai ehkä sen vuoksi?) olet kuitenkin kokenut onnellisuutta.
Puhdistavaa myskytuulta sinulle. :)
Helmikuun 5. 2010 klo 18:39
Muumeista löytää itsensä. Arki pitää ihmisen koossa.
Suru tuota kuppia. Minulla olisi ollut sille pariton lautanen.