Kotona vain
Kotona vain olen, näillä näkymin huhtikuun loppuun saakka. Silloin minun ei vielä pidä olla toipunut, mutta sitä jo toivoisin. Sitten olen ollut poissa oikeasta elämästä jo kahdeksan kuukautta. Se ei näytä hyvältä ansioluettelossa, tiedän, mutta en ajattelekaan sellaista. Tämä on minun elämäni, ja se on nyt tällaista.
Aniliininpunainen tuntuu tänään hyvältä, siitä saa voimaa. Se on pirteä ja vahva. Minulla on kamalan ruttuiset kädet, huomaan, käsityöläisen paljon tehneet kädet.
Mieskin on kotona tämän viikon, ansaitulla lomalla. Se on kimpussani kuin pieni lapsi, kärttämässä seuraa, kiehnäämässä jaloissa kuin vanha ja laiska kissa, kerjäämässä rapsutuksia. Meillä on mukavaa, me syömme pitsaa ja katselemme Simpsoneita päättymättömältä DVD:ltä. Välillä minä pötköttelen sängyssä keskellä päivääkin, kun on niin väsy, yhä vain.
Helmikuun 3. 2010 klo 15:13
Jätit niin kauniin kommentin minulle, kiitos! Minä puolestani viihdyn täällä sinun luonasi kylässä. Vaikutat niin samanhenkisesti maailmaa katsovalta ihmiseltä :) Mietin noita sanojasi: Ethän sinä oikeasta elämästä pois ole…oikeaa elämää elämäsi nytkin on, erilaista vaan. Ymmärrän kyllä pointin. Joskus on raskasta oli sivustakatsojan roolissa.
Helmikuun 3. 2010 klo 15:20
Sä olet vielä niin nuori, että ansioluettelosi varmasti kestää aukot! Toisin on nelikymppisen kanssa; kolmen ja puolen vuoden kotiäitiyttä on saanut selitellä olan takaa. Tippaakaan en kadu enkä päivääkään antaisi siitä pois, ja nyt kun olen ekaluokkalaisen peesaajana, niin taas saa selitellä.
Sinä ehdit vielä vaikka mitä!
Helmikuun 3. 2010 klo 15:22
Aniliininpunainen on hyvä väri, siitä saa virtaa. harmittaa että aniliininpunaiset pelargoniat eivät selvinneet talven yli. olisi ehkä pitänyt muistaa hoitaa niitä?
Helmikuun 3. 2010 klo 16:04
Kirjailijatar, kiitos tästä. Ehkä tosiaan katselemme maailmaa samankaltaisin silmin. :)
Sanavalintani “oikea elämä” on sarkasmia, samoin puheet ansioluettelosta. Sivustakatsojan rooli tuntuu nyt todella raskaalta, sitä on pakko keventää tummalla huumorilla.
Liivia, niinhän minä olen ja vielä ehdin. Kiitos tsemppauksesta! Faktaahan on myös se, että ansioluetteloni kestää aukot myös siksi, että tulevaisuudessa aion olla oma työnantajani.
Soile, minunkaan pelakuuni eivät tainneet porskuttaa talven yli, vaikka vein ne äidin huomaan viileään huoneeseen. Ehkä se on tässä talvessa se vika, ei hoitajissa? Onneksi kuitenkin keväällä voi hankkia uudet kukat.
Helmikuun 3. 2010 klo 16:59
Ansioluettelot, ne kestää kyllä, elettyä elämää. En minäkään ole vielä joutunut hukkaan, vaikka kaikki niin sanoivat, kun lopetin korkeasti kouluttautumisen (ihan juurikin sen oman mielenterveyden ja hyvinvoinnin takia) ja heittäydyin virran vietäväksi.
Teidän yhteinen aikanne kuulostaa hyvältä. Ihanalta suorastaan:)
Ja niin, tuota keskellä päivää lepäämistä, sitä minäkin nyt yritän opetella ja viimein lopettaa stressaamisen tekemättömistä.
Helmikuun 3. 2010 klo 18:32
Minä tykkään hirveän paljon näistä kuvista. Näiden sävyistä. Niistä jotenkin huokuu semmoinen tyyneys, seesteisyys. Aivan kuten sinun sanoistasikin. Se on sinun elämäsi, ansioluettelo on toisarvoinen asia. Paljon tärkeämpää on, että saat kunnolla levähtää ja olla, juuri niin kauan kuin se on tarpeen.
Teidän yhteinen aikanne kuulostaa mukavalta; nauttikaa yhteisistä vapaahetkistänne!
Helmikuun 3. 2010 klo 21:34
Haluan heti mennä ostamaan kukkia. Värejä, värejä! Hienot kuvat.
Onneksi meidän sukupolvi, ainakaan sellaiset ihmiset joita minä ymmärrän, eivät ehkä tuijota niin tiukasti ansioluetteloja ja sen sellaisia turhuuksia. Minä hermostun kun kaikki haluavat aina puhua siitä millaisia töitä teen, eivätkä he koskaan tarkoita käsitöitä tai kuvatöitä eivätkä ainakaan ajatustöitä. Niin kuin ihminen olisi työhönsä tiivistettävissä.
Helmikuun 4. 2010 klo 11:13
Olina, totta turiset. Elettyä elämäähän tämä, kai se jossakin jotenkin näkyy, vaikkei tästä elämänvaiheesta tutkintotodistusta tai työkokemusta saakaan.
Lepäillään me, kun tarvitsee. Ehtiihän sitä sitten tehdä, kun siihen on voimia.
Malla, nautitaan, nautitaan! Kiitos sanoistasi, seesteisyyden huomaan vasta nyt, kun sanoit.
Nuttu, kukat ovat tällaiselle hipille elinehto. Kukkakauppaan vain!
Hyviä ajatuksia jaoit. Yhteinen hermostumisen aihe, huomaan. Viimeinen lauseesi on hyvä. Tämä maailma sitä vaatii, työhönsä tiivistettävyyttä, mutta eihän se ole millään tavalla todellisuutta.