Kalana vedessä
Keskiviikkona minä palavasti rakastuin kitaristiini, ehkä viidennen miljoonannen kerran. Hän vain on niin ihmeellinen ja ihana.
Hän on niin rauhaisa, viilipyttynä odottaa keikan alkua, jännityksestä ei ole tietoakaan. Ihan käsittämätöntä minulle tuollainen tyyneys ennen esiintymistä.
Lavalla sitten, siellä hän on kalana vedessä, kuin kotonaan. Tekee kaikki rokkitähtitemput, soittaa oikein vaikkei ahtaalla lavalla kuule soitostaan mitään. Tukka takertuu kitarankieliin, mutta se ei haittaa. Esiintymisen nautinto näkyy hänestä, tällaisten nelikymmenminuuttisten takia loputon harjoittelu, rahanmeno ja treenikämpällä hikoilu on mielekästä.
Keikan jälkeen hän antaa minulle pikaisen suukon, ja minä jätän hänet rauhassa hoitamaan loppuhommat. Parin tunnin päästä hän palaa kotiin, yhä ihanana ja ihmeellisenä.
Marraskuun 14. 2009 klo 22:29
Minen tuollasista rokkitähtitempuista niin ymmärrä kun oon tämmönen hömppäpoppityttö, mut aika onnekas taidat olla kun noin paljon tykkäät sun miehestä.:)
Marraskuun 14. 2009 klo 23:29
<3
Marraskuun 15. 2009 klo 9:05
Basistin vaimo täällä. On aina kiva katsella omaansa lavalla.
Mutta jos keikalle asti raahaudun, jään ilman muuta istumaan bändin kanssa, minä en minnekään kotiin pusun jälkeen lähde.
Marraskuun 15. 2009 klo 11:02
Hilja, onnekas olen, juu!
Little z, :)
Liivia, mieluustihan sitä jäisi istuskelemaan bändin kanssa keikan jälkeen, mutta tämä bändi on aika kilttiä sakkia, eivät paljon istuskele keikkojen jälkeen. Pieni bändi myös, joten itse hoitavat kamojen purkamisen, eipä siinä ehdi tyttöjä huomioida… :)
Marraskuun 15. 2009 klo 14:15
Tuo viidennen miljoonannen kerran rakastuminen on aika parasta.
Marraskuun 16. 2009 klo 14:14
Somaa… tulin hyvälle tuulelle lukiessani.
Marraskuun 16. 2009 klo 21:43
Täällä rumpalin vaimo yhtyy samoihin ajatuksiin. Se täydellinen antautuminen lavalla on niin ihailtavaa. Kun toisesta näkee miten se nauttii täydestä sydämestään. Ja onhan se aika päheetä saada rokkitähdeltä pusu ja todeta kuin ohimennen, että joo, se on mun mies :)