“Aina en jaksaisi olla olemassa”
Silloin, kun sanon rankkoja ja kamalia asioita, en odota sanomisiini vastausta tai tilanteeseeni ratkaisua. Puheeni voi aivan hyvin lähettää samantien toisesta korvasta ulos.
Kamalat sanomiseni ovat vain sairauden vääristämiä ajatuksia ja tunteita, eivät todellista minua. Ne ovat vain huonon hetken tuotetta, liian väsymiseni ja asioiden patoamiseni aikaansaannosta, ja ne ajatukset katoavat minustakin samantien, kun saan ne sanottua.
Vaikka periaatteessa on mahdollista, että vahingoittaisin itseäni, pidän sitä hyvin epätodennäköisenä. Minä rakastan ja minua rakastetaan, eikä se, jolla on rakkautta, halua kadota.
Minä uskon valoisaan tulevaisuuteen, siihen aikaan, kun olen taas kokonaan oma itseni. Minä vain ehdin välillä unohtaa uskoni, sillä siihen aikaan on vielä niin kovin pitkä ja raskas matka.
Marraskuun 22. 2009 klo 8:27
Tuo on ihan totta, jos on rakkautta, sitä tahtoo olla olemassa. Noita ajatuksia ja sanoja on, onneksi kuulostaa siltä, että sinulla on myös mahdollisuus niiden ääneen sanomiselle. Minäkin uskon sinun valoisampaan tulevaisuuteesi, ja ihan todella myös siihen, että asioiden tunnistaminen ja käsittely on se suurin harppaus sinne päin. Halaan sinua täältä oikein lämpimästi.
Marraskuun 22. 2009 klo 9:36
Pysäyttäviä kuvia, ja piti pysähtyä miettimään tuota rakkausjuttuakin. Tottahan se taitaa olla.
Lähettelen täältä jaksamista ja toivon kipinöitä ♥.
Marraskuun 22. 2009 klo 10:37
Valtavan tärkeää, jos sinulla on vielä uskosi tallessa. Pidä siitä kiinni. Usein se tuntuu katoavan, mutta on olemassa jokin kumma voima joka vielä silloinkin kannattelee. Ainakin hetken eteen päin. Ja rakkaus, se on tärkeää. Se /(ne) toinen ihminen siinä vierellä, joka kannatelee silloin kun omat voimat ovat loppuneet. Se apu tuntuu korvaamattomalta. Aina ei tiedä miten tarpeeksi kiittäisi.
Marraskuun 22. 2009 klo 11:39
yhdyn edellisiin kommentoihin ja lisäksi vielä totean, että kuulostaa hyvältä se, että itse ymmärrät, etteivät ne kamalat sanat ole osa sinua, vaan sairauden aiheuttamaa…
Voimia ja jaksamista!
Marraskuun 22. 2009 klo 18:26
Olina, kiitos halauksesta. Halaan takaisin. :)
Elina, totta ainakin minun kohdallani. Siitä olen onnellinen, että vielä jaksan rakastaa - muutoin asiani voisivat näyttäytyä paljon synkemmässä valossa.
Susanna, pidän kiinni. Tunnistan myös tuon kumman voiman, joka kannattelee ja vaatii jaksamaan, vaikka tuntuu, ettei jaksa. Hyvä, että sellainen on olemassa.
Tiina, kiitos. :)
Marraskuun 22. 2009 klo 18:55
Todella kauniita kuvia. Tulin ihastelemaan niitä nyt uudestaan, ajan kanssa.
Marraskuun 22. 2009 klo 19:24
Oi kiitos, Mimmi! :)
Marraskuun 23. 2009 klo 2:28
Vähän arastelen sanoa sitä, mitä aion sanoa, koska pelkään esittäväni ymmärtäväistä, vaikka en ymmärrä –
Mutta siis. En sano, että “tiedän miltä sinusta tuntuu” (koska se vasta ärsyttävältä kuulostaakin). Olen itse ollut tietysti ihan omanlaisessani tilanteessa, mutta olen ajatellut samoilla sanoilla. Että en jaksa olla olemassa. En niinkään halunnut kuolla (tai ainakaan halunnut toimia kuoleman edistämiseksi), mutta olisin halunnut kadota jonnekin maailmasta ainakin sadaksi vuodeksi.
Tuntui siltä, ettei kukaan auta, koska en päästänyt ketään tarpeeksi lähelle - mutta auttoivat kai kuitenkin, koska se tunne meni pois eikä enää palaa kuin joskus ihan harvoin ihan hetkeksi.
Jaksamista.
Marraskuun 23. 2009 klo 12:21
Scaredy-cat, minäkään en varsinaisesti halua kuolla noina hetkinä - haluaisin ennemminkin ikään kuin nukkua tai olla tiedostamatta siihen saakka, kunnes maailma on taas järjestyksessä. Ristiriitainen halu, sillä eihän sitä maailmaani voi kukaan muu järjestää kuin minä itse…
Marraskuun 30. 2009 klo 10:27
….
minä (myös) vaikeimpina aikoinani halusin vain alkaa nukkua, ei kuolla, vaan nukkua, olla syväjäädytettynä, koomassa niin kauan että voimani taas palaisivat. ja vähitellen ne palasivat. nyt olen taas minä.
tuntuu kummalliselta olla huolissaan tuntemattomasta, toivon sinulle kaikkea hyvää mitä maailmassa on.
….