Nyt on vain rumia tunteita. En osaa puhua kenellekään. Ei siis tästä tämän enempää, haluan vain että ne menevät pois.
Olen kirjoittanut levytilani täyteen täällä. On aika sanoa hyvästit. Nähdään toisissa maisemissa, toisina aikoina. Voikaamme hyvin.
Olo ei ole yhtään tyyni ja seesteinen, mutta suu oli tänään vähän sininen aamupalan jäljiltä. Söin mustikoita.
Sitten ajoin bussilla keskustaan ja siellä minä puhuin tunnin yhden ihmisen kanssa. Matkasin takaisin kotiin ja nyt viimeistään olen kuitti, lopussa ja uupunut, jos en ollut sitä jo lähteissäni. Lepään lopunpäivää peiton alla, se on varmaan järkevintä.
Ultra Bran Minä suojelen sinua kaikelta on minun turvalauluni. Se on kulkenut mukanani jo yli kymmenen vuotta. Se on laulu, jota minä hoilaan silloin, kun kuljen yksin pimeillä teillä peloissani.
Ei ole mitään erityistä syytä, miksi juuri se kappale on valikoitunut turvalaulukseni - kerran pimeällä polulla ehkä neljätoistavuotiaana minä vain aloin laulaa sitä ja sitten lauloin sitä seuraavallakin kerralla ja seuraavalla ja aina seuraavalla.
En minä mitään laulaa osaa, mutta ei sillä ole väliä, sillä korkeintaan karhut ja sudet kuulevat sen, minun korpimaiden rääkymiseni, ja on vain hyvä, jos pedot säikkyvät pois ja kauemmaksi.
Lintuset sirkuttavat ulkona, minä tiedän sen, vaikka en kuule sitä. Minä en tahdo mennä ulos, maailmaan. Minä haluan olla vain kotona, pysyä luomassani turvallisuuden illuusiossa. Tahdon pysyä pesässäni, leipoa mustikkapiirakkaa ja ilta toisensa jälkeen keittää ihmisille, ystäville, teetä ja kaakaota. Minä haluan kuunnella niiden juttuja, pitää turvallista ihmispiiriä ympärilläni, ettei tarvitse ajatella.
Missään tapauksessa minä en tahtoisi mennä hoitotapaamiseeni, en tahtoisi tonkia pääni sisältöä, sillä minua pelottaa se, mitä siellä on. Pelottaa se, mitä tiedän siellä olevan ja eniten pelottaa se, mitä siellä on, mutta josta en vielä tiedä.
Ei tullut maalaisviikonloppua, tuli vain itku ja parku ja pettymys itseeni, kun en pystynytkään pitämään kiinni siitä, mitä olin sopinut ja luvannut. Mutta voimat, ne eivät vielä(kään) riitä elämiseen, olemiseen vain.
Minä lähden Liskolle, siskolle. Sisko on maalla, siellä on heti värikkäämpää kuin täällä harmaassa ja tiilenvärisessä kaupungissa. Siskolla on punainen talo ja paljon eläimiä. Minä pääsen tassuikävästäni taas eroon, on raukea musta kissa ja iso sonni, joka kerjää rapsutuksia. Koirakin varmaan piipahtaa talossa.
Sisko kantaa pientä ihmistä. Minä otan mukaan valikoiman lankoja, joista virkkaan sille ihmiselle raidallisen kengurun. Vielä en osaa sanoa “hän”, sillä pääsemme kasvokkain tutuiksi vasta monen kuukauden päästä. Pienen ihmisen täytyy valmistautua maailmaan tuloon huolella, kellutella vedessä, lämpimässä. Vahvistua, varustautua.
Niissä olosuhteissa, jotka silloin olivat mahdollisia, minut kasvatettiin ja minä kitisten ja hiukan vastentahtoisesti kasvoin duunariksi, vaikka olin luova, käsityöläinen, ehkä jopa taiteilija.
Näissä olosuhteissa, jotka nyt ovat mahdollisia, minä en tiedä, kuka minä olen, mikä minä olen ja miten minä toimisin, että minun olisi hyvä olla itsessäni.
Aurinko paistaa päivä päivältä korkeammalta ja pidempään. Se on arvokasta. Minä imen jokaisen säteen itseeni jaksaakseni kevääseen, siihen hetkeen, kun räystäät tippuvat ja västäräkit palaavat heiluttamaan pyrstöään.
Illalla sängyssä kuulostelen taloa. “Joku pesee pyykkiä”, sanon. “Kone pesee pyykkiä”, korjaan. En saa unta. Nousen vielä järjestelemään vinonauhojani, kunnes kehoni väsyy tarpeeksi.
Valveen ja unen rajamailla mieleeni putkahtaa sana ‘automaatiosammakko’ ja minä päätän muistaa sen vielä aamulla. Mitähän sekin tarkoittaa, sellainen sana?
Minun pitäisi syödä kalaa, mutta lohkaisenkin kulhoon kimpaleen lakritsijäätelöä. Jälkiruoaksi imeskelen kovia karkkeja, joiden sydän on vahvaa salmiakkia.
Ajatukseni ovat elokuussa, siinä, mitä silloin tapahtui vai tapahtuiko mitään. Ehkä kaikki eteni hiljalleen, huomaamatta minä hajosin pienenpieni pala kerrallaan.
Mummulassa puuhun on ripustettu vanha käsilaukku siltä varalta, että lintu pesisi siinä. Minä olisin tykännyt laukusta kainalossani keikkumassa, mutta kun viime kesänä jokin lintu oikeasti rakensi pesänsä laukkuun, ajattelin, että laukku on varmaankin tarpeellisempi siellä puussa kuin minun kainalossani.
Tänään kaupungilla valkea koira oli laittanut kaikkiin neljään tassuunsa jarrut päälle, ja omistaja hinasi tyyni-ilmeistä koiraa kiiltävää katua pitkin.
Ehkä puissa roikkuvat käsilaukut ja hinattavat koirat ovat niitä sellaisia asioita, joiden takia jaksaa olla olemassa, vaikka elokuun loppu on yhä vaikea pala nieltäväksi.
Minä rakastan värejä, sävyjä, tehän tiedätte.
Minun maailmani ei ole mustavalkoinen eikä yksivärinen, se on minun siunaukseni ja kiroukseni.
Minä näen asiat eri kulmilta ja kanteilta, se on hyvä ja se on se, mikä on niin minua, jos jokin minua on. Samalla se on kuitenkin raskain taakkani, se on minulle suuri kivi kannettavaksi, sillä yhteinen maailmamme suosii mustavalkoisuutta, suoria linjoja, yksinkertaisuutta ja rönsyilemättömyyttä.
Kyllä minäkin joskus toivon taipuvani sävyttömyyteen ja kontrastittomuuteen, sillä onhan sellainen maailma tuhat kertaa helpompi kohdata. Mustavalkoinen maailma ei vaadi niin paljoa hiljaista, sisäistä työtä kuin värikäs, moniulotteinen maailma vaatii. On mahdottoman työlästä kääntää asiat ympäri, tutkia toinenkin kylki ja tehdä sama uudelleen toisesta näkökulmasta, mutta silti se on minulle ainoa tapa, jolla pystyn elämään, se on minun tapani havainnoida.
Joskus onnistun vaipumaan sävyttömyyteen, mutta ei minun silloin ole hyvä, ei vaikka silloin täytän tämän maailman vaatimukset. Minä olen havainnointikapinallinen, anarkisti suorastaan.