Elämäni on hiutunut aika ohueksi, mutta silti - niin absurdilta kuin se kuulostaakin - minä olen nyt onnellisin, mitä olen koskaan ollut.
Liian kauan minä annoin alistaa itseäni, sellainen elämä tekee vain pahaa. Mutta en minä tiennyt mistään muusta, miten olisinkaan osannut elää toisin ja olla onnellinen jo aikaisemmin.
Hyi, miten kylmä tuuli onkaan, se on jäätävä, jäädyttävä.
Pakkastakin on kaksinumeroinen luku, se ei ala enää edes ykkösellä, vaan mittarissa on alhaisempi, paljon alhaisempi lukema.
Puiden suojassa tarkenee kulkea, kun kasvojen edessä on huivi. Aavalla tiellä tuuli meinaa temmata minut mukaansa, sillä minä olen vielä hentoinen ja aika pieni. Kaduilla kulkevat koiratkin vetävät hartioitaan kyyryyn. Linnut ovat viisaita, ne ymmärtävät pysyä poissa aukeilta.
Linja-autossa yritän kirjoittaa ajatuksiani muistiin, mutta kynäni muste on kylmästä jähmeää eikä tartu paperiin.
Tällaisiako ne talvet ovat, ne oikeat talvet, mietin. Ne olin ehtinyt jo unohtaa.
Päivät menevät vähän harakoille. Ja illat ja yöt menevät myös. Menkööt, on niin paljon hiljaista työtä, jonka parissa minä näkymättömästi puurran.
Tekee mieli turkoosia, oikein paljon turkoosia, kirkasta ja haaleaa ja tummaa. Kuinka monta turkoosia minulta löytyy, aion joskus laskea, ehkä sadan vuoden päästä, vaikka silloin kyllä taitaa olla jo liian myöhä.
Toinen tulee kotiin menoistansa. On yhä suuttunut, kääntää selän ja katsoo muualle.
Minä pyydän uudestaan anteeksi, yritän selittää, yritän pyytää häntä puhumaan, kertomaan mistä kiikastaa, sillä en voi muuttua, jos en tiedä millä olen loukannut.
Toinen on hiljaa, läpinäkymättömänä muurina istuu edessäni, huokailee. Näen, että on vaikeaa, ja minullekin alkaa tulla vaikeaa. Sanon, että voimme kyllä pitää mykkäkoulua, mutta siitä pitää sopia. Ei ole reilua lakata yhtäkkiä puhumasta.
Minä luovutan jo, vaivun hiljaisuuteen.
Sitten mies avaa suunsa, lataa eteeni kokemuksensa ja syytöksen, jonka ymmärrän, mutta joka ei ole ollut tarkoitukseni. Vesi tulvii silmistäni yli, parahdan vastalauseeni, mies tulee liki, ottaa minut syliin ja kantaa sänkyyn.
Siellä kainalossa minä soperran vastineeksi miehen puheelle kaiken sen, mikä minusta on pielessä. Kuinka minä kaipaan häntä, kuinka ikävöin hänen käsiensä ihailua, kuinka inhoan sitä kiirettä, jolla hän minua nykyään pitelee, kuinka en pysty ottamaan sellaisesta kosketuksesta tarvitsemaani.
Hän ymmärtää, alkaa heti ihailla minua, tulee ihan lähelle ja kiinni, osoittaa että tajuaa, lupaa yrittää muistaa. Me teemme paljon muitakin sopimuksia, ja siinä on pitkästä aikaa hyvä, siinä iholla. On niin hyvä, ihan helpottunut olo, että iltani päättyy itkuun, mutta se itku ei alkuunkaan ole surkeaa nyyhkytystä, vaan sellaista, että suu virneessä hymyilen väärinkäsityksillemme ja kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Ihmettelen sanojen voimaa, kuinka kaikki vahingossa rikki mennyt korjaantuu muutamalla oikealla sanalla.
Minä olen ihan väsyksissä ja huonolla mielellä. Vettynyt ja pettynyt. Toinen on lähtenyt menoihinsa vielä suuttuneena, ja se vaivaa minua.
Saunassa alakerran teekkarin kanssa istun ylälavolla, ja lämpö hiipii sisääni. Lihakset huokaavat. Minä olen hiljaa, hymisen vähäsen ja vastailen, kun hän kyselee.
Saunan jälkeen kiikutan alakertaan vahinkolaatikollisen pyykinpesuainetta, jota en itse voi käyttää. Teekkari tekee meille kaakaota punaiseen maitoon ja leikkaa kummankin kulhoon kolme palaa jäätelöä.
Minä olen yhä hiljainen, kuuntelen ja kuulostelen. Tilanne tuntuu vähän hassulta, mutta teekkarin keittiössä on hyvä, teekkarin kanssa on hyvä, kun saan olla hiljaa eikä minun tarvitse skarpata olemustani todellista pirteämmäksi. Teekkari ei tunne minua riittävästi, että osaisi vaatia minulta jotain, mutta toisaalta hän tuntee minua tarpeeksi, että tietää, ettei minulta kannata nyt vaatia mitään liian vaikeaa, kuten intensiivistä läsnäoloa, vuorovaikutteista keskustelua ja sen sellaista.
Lusikoin jäätelön suuhuni, latkin makean ja sakean kaakaon, kiitän ja lähden, sillä olen jo ottanut iltalääkkeeni ja jos vielä istun hetken, putoan penkiltä.
… se elämä, että tapahtuu asioita, joiden piti oikeasti mennä toisin ja on ominaisuuksia, joita ei koskaan toivonut.
On sellaisia allergiapeikkoja, jotka estävät karvaturrien jatkuvan läsnäolon, mikä taas aiheuttaa mieletöntä tassuikävää. Tulee sellaisia sairauspeikkoja, jotka vievät työkyvyn pitkäksi aikaa, ja siitä seuraa sellaisia taloudellisia riittämättömyyspeikkoja, joiden takia puutalohaaveet pitää siirtää sivuun. Ja joka vuosi tulee sama talvipeikko, joka varastaa kauneimman syksyn ja saa aikaan mieltä ja kehoa jäytävän väripuutostilan.
Mutta kun minulla on kamera, minä voin omistaa koko maailman. Voin silitellä koiraa, kissaa ja hevosta, voin maata päivänkakkaraniityllä helmikuussa, asua hauskassa pitkässä puutalossa tai siinä yhdessä mintunvihreässä mummonmökissä, elää Peppi Pitkätossu -elämää ja olla keiju, enkeli tai kevään ensimmäinen sitruunaperhonen, tehdä mitä mieleen juolahtaa. Tässä mentiin Kurusta Muurameen ja takaisin, välillä oltiin kotonakin.
P.s. Palaan ensi viikolla. Blogiini pääsykin lie katkolla jossakin vaiheessa, meille Blogit.fi:läisille on lupailtu tehokkaampaa palvelinta, ja siirto tehdään tässä lähipäivinä.
Kiitos myötäelämisestä eilisessä. Tänään on jo parempi. Luulen, että uupumuksen huippu ohitettiin eilen.
Unet johtuvat ilmeisesti lääkkeestä, se on nyt lopetettu ja tilalle on otettu rauhoittavampaa ja väsyttävämpää, jotta uni tulisi taas ystäväksi eikä jäisi viholliseksi.
Minä olen viime aikoina myös työstänyt asioitani niin paljon, että nyt on pienen hengähdystauon vuoro. Lepoa vain, mielelle ja keholle. Hierontaa, saunaa, ja venyttelyä kropalle, säveliä, värejä, kauneutta, pelkkiä hyviä asioita mielelle nakerrettavaksi, pieniksi välipaloiksi.
Nuku pikkuinen, nuku tähti helmassa päivänpaisteen
Nuku pikkuinen, nuku lehti helmassa laakson varjojen
Nuku pikkuinen, nuku virta helmassa meren tyrskyjen
Nuku pikkuinen, nuku talvi helmassa kesän kukkien
- Eino Leino
Voi, kunpa väsynyt saisi levätä.
Mutta ei, edes unessani en pääse pakoon. Minä olen sotaharjoituksessa, jossa kesken kaiken huomataan panosten olevankin aitoja, minua ajetaan takaa, minä uin ja hukun, hukun ja uin, minä saan omituisia lahjoja ja paskaa postilaatikkoon, minulle ehdotellaan sopimattomia ja lopuksi minua ammutaan otsaan.
Voi, kunpa uupunut saisi painaa päänsä vailla pelkoa painajaisista ja herätä aamulla levänneenä.
Mutta ei, elämäni pitää minua jatkuvasti kauhun vallassa. Päivin öin mieleni junnaa paikallaan, kiristää kehoani kasaan kipeäksi mytyksi, tuskan terät viiltävät minua, repivät minua sisältä ja minä olen pian poikki niin, etten jaksa edes huutaa.
Ei tämä voi jatkua näin.
On vielä hämärä, kun minä pienenä jääkarhuna lähden menoihini. Hätkähdän nurkan takaa vastaan tulevaa kahta valkoista, touhukasta ja uteliasta koiraa. Ne ovat ensin ilman ilman taluttajaa, sittemmin näen myös vaalean tytön ilman myssyä.
Viima viistää helmoissani, minä mietin, että vaatetus olisi pitänyt tuplata. Askel on verkkainen, vähän liiankin verkkainen. Silmät sotaunen jäljiltä vielä puoliksi kiinni kipsutan bussipysäkille. Minulla on laukussa omena ja kapseli, jonka odotetaan tekevän pieniä ihmeitä, mutta jonka tehosta en ole mitenkään varma.
Linja-auto on etninen ja kovaääninen. Silti suomalainen aamujurous halkoo ilmaa ja tekee hengittämisestä vaikeaa. Pipopäisen lenkkeilijän vauhti huimaa minua.
Rautatieaseman yllä taivas on mustanaan isoja lintuja. Ne säksättävät niin, että koko kaupunki hiljenee. Ehkä ne puhuvat minulle, sillä laukkuni kyljessä visertää pari kirjottua pikkulintua. Tyhjä olutlaatikko on hylätty kadunvarteen tarpeettomana.
Perillä minä luon yhteisöömme lempeää vanhainkotitunnelmaa istumalla sohvalla viltti polvilla, kudin kädessä ja lukunuttu harteilla.
Meitä ei sido yhteen mikään. Ei ole sormuksia, ei asuntolainaa eikä lapsia. Kumpi tahansa meistä voi ja saa lähteä milloin tahansa, jos haluaa.
Kuitenkin kumpikin tietää, että sellaista vaihtoehtoa ei oikeasti ole, on kaikkea muuta, mutta lähteminen ei ole todellista eikä tarpeellista.
Vaikka ulkokohtaisia sitoumuksia ei ole, vaikka maailman mielestä me emme ole oikea pari alkuunkaan, meidät pitää yhdessä jokin sormuksia ja papin aamenta isompi voima.
Meidän on turvallista olla toistemme kanssa juuri siksi, että emme tarvitse mitään konkreettista ja käsinkosketeltavaa sitomaan meitä toisiimme. Meidän on hyvä olla yhdessä juuri siksi, että pystymme luottamaan toisiimme, pystymme pysymään, vaikka meillä on eri sukunimi, vaikka valat on vannottu ja paperit allekirjoitettu vasta kuvaannollisella tasolla.
(Minä luen kaikki kommenttinne ajan ja ajatuksen kanssa ja olen iloinen jok’ikisestä, mutta minulla ei ole nyt voimia käydä keskustelua kanssanne. Jutelkaa te ja sallikaa minulle nyt vain alustajan ja sitten pelkän kuuntelijan rooli.)
