Outoa olla kotona, en oikein osaa. En tiedä, missä ja miten ja mitä.
En muista syödä aamupalaa, unohdan myös lääkitä itseni.
Tämä on nyt tällaista haeskelua. Päivät alkavat vasta, kun hän iltapäivällä tulee. Toivoisin, että yksinkin osaisin enemmän.
Huomenna päätän osata, edes jotain pientä, vaikka vain suklaakakun.
Nämä ovat minulle paitsi joulun ja uuden vuoden välipäiviä, myös välipäiviä erään toisen asian tiimoilta. Siksi on vähän vaikeaa ja haikeaa.
Minä en ole virkku enkä reipas enkä tohkea. Minä vain katselen hullua lunta villasukat jalassa turvassa lasin takana, luen säkeitä, kuuntelen sanoja, säveliä, itseäni.
Kokoan palapelejä kahdentuhannen palan viikkovauhdilla, kuvaan uusia kuvia, vaikka en edellisiäkään ole saanut siirretyksi.
Pelkään niin, että en halua ajatella (koko asiaa).
Muistutus minulle niihin hetkiin, kun en jaksa olla ja haluan kadota:
Hengitä, se riittää.
Se riittää siihen, että minä olen.
Kyllä minä aina sen verran jaksan.
Millään muulla ei ole väliä, kaikki muu tekeminen tulee sitten joskus, mitään muuta minun ei tarvitse vaatia itseltäni.
Jouluaattoaamuna maailma on valkoinen, ja me teemme matkaa sinne, missä saan olla vieras ja rauhassa. Minulla on päälläni murrettu mekko, ja olen kietoutunut nelikymmenvuotiaan ketunvärisen takin sisään.
Olemme hiljaa, on minun vuoroni valita musiikki, ja niin autossa soi Senteced ja Amorphis ja “if only I could breathe to see the sun of May”. Annan raskaan, lempeän ja lohduttavan musiikin ympäröidä minut.
Kameran sulkimen naksutus kaikuu sävelten seassa. Unohdan syödä mehevän eväspäärynäni ja sotkea sormeni makeaan mehuun.
Ennen lähtöä jaoimme toisillemme lahjat. Kun ehkä neljän päivän päästä palaan kotiin, siellä odottavat pilkulliseen mekkoon pukeutunut Pikku Myy ja nutturapäinen Mymmeli.
Iltapäivällä taivaassa on aavistus vaaleanpunaista ja puolikas kuu. Autonikkunasta näen, kuinka tonttu vilahtaa koiratarhan ovella.
Minä en odota mitään. Tiedän ajan kulkevan eteenpäin, vaikka en sitä joka hetki seuraakaan.
Sanat ovat jälleen kerran lopussa, ja voimatkin täytyy keskittää muualle. Palaan joskus, ehkä pian, ehkä myöhemmin, mutta melko varmasti joskus.
Voikaa hyvin, sitä kohti minäkin menen!
Katsoa ja kuulla.
Nähdä ja kuunnella.
Tahdon jälkimmäiset.
Jälleen kerran olen siinä tilanteessa, että minun pitää ymmärtää hidastaa vauhtia. Pitää ymmärtää keskittyä olennaiseen. Pitää ymmärtää suodattaa kuori ja pinta pois, jotta tunnen ytimen. Pitää ymmärtää rauhoittua, istua ja vain olla. Pitää ymmärtää laskea sitä vaatimustasoa, jota itselleni kannattelen sitkeästi liian korkealla.
Tämä kaikki pitää ymmärtää joka päivä uudelleen, jotta voin elää tätä hetkeä niin, että minun on hyvä olla.
Olotila on outo. Olen jotenkin nahkea, mutta energinen. Ärtynyt vailla riidanhalua. Sanaton, vaikka kuitenkin puhun. Hidas, mutta vikkelä. Haahuileva, ja silti aikaansaava. Sumuinen, mutta hyvin selkeä. Takkuan paikallani, ja samalla leijun jonnekin.
Olen tänään uuvahtanut, mutta valoisa.
Olotila ei oikeastaan ole hassumpi, jos on pahempaa, mihin verrata. Ja minullahan on.
Eilinen oli valokuvauspäivä. Ihmeellinen aurinko näyttäytyi ja minä napsin muistikortit täyteen.
Aamulla sain puhelinsoiton ja hyviä uutisia.
Kaupungilla etsin ruskeita nahkasaappaita, mutta sellaiset, jotka olisin halunnut, olivat loppuunmyydyt. Onneksi löysin toisenlaiset, hiukan vähemmän kivat, mutta myös aika paljon halvemmat.
Illalla yllemme laskeutui sankka sumu. Yön aikana kaikki muuttui vitivalkoiseksi.
Eilen tuli myös kaunista postia. Kiitos Liivia!
Tänään
paistaa
aurinko!
Ei minulla muuta.
Minä elän ennen sitä aivan kuin muulloinkin. Ne päivät minä elän aivan kuin kaikki muutkin päivät.
Joulun erottaa arjestani vain kaksi asiaa. Miehellä on pari ylimääräistä vapaapäivää ja me emme ole kotona.
Minä en rakasta joulua enkä vihaa sitä. Minä en välitä siitä, en ole koskaan välittänyt. Minä en välitä ruoista, kuusesta, lumesta, lahjoista, kirkosta, tontuista. Ne ovat ihan kivoja, mutta ilmankin on hyvä. Ikuisena idealistina haluaisin vain, että ihmiset voisivat kokoontua yhteen vailla stressiä ja riitaa.
Juhlia minä kuitenkin ajattelin. Jos en muuta, niin toivottavasti ainakin sitä, että pärjään ilman suljettuja ovia. Se saa luvan kelvata myös lahjaksi itselleni ja muille.