Ilonan koti

Kolmena yönä peräkkäin olen nukkunut, oikeasti nukahtanut ja nukkunut. Kemiallisesti tosin, mutta kuukausien valvottujen öiden jälkeen sillä ei ole mitään väliä. (Ja ei, en käytä nukahtamis- tai unilääkkeitä vaan minulle vain onnistuttiin löytämään sopivat mielialalääkkeet, viimein.)

On ollut ihmeellistä mennä sänkyyn, laittaa silmät kiinni ja nukahtaa. On ollut ihmeellistä nukkua yhtämittaista unta tuntikaupalla. On ollut ihmeellistä herätä aamulla virkeänä ja levänneenä. Ennen illat ja yöt kuluivat pyörimiseen ja asioiden murehtimiseen, ja päivät menivät sumussa väsymyksen takia.

Minulla on sellainen olo kuin olisin saanut kokonaan uuden mahdollisuuden elämään. Asiat näyttävät yllättävän valoisilta hyvin nukuttujen öiden jälkeen, ja minä tunnen jälleen olevani kunnolla olemassa.

Tällä hetkellä tarinani on käänteinen Prinsessa Ruusunen, kuten eräs ystäväni asian ilmaisi.

Taivaalta tulee tummaa ja sumuista vettä, saavikaupalla. Vesi muuttaa sisätilatkin samanlaisiksi tummiksi ja sumuisiksi, mutta mieli on kirkastumaan päin.

Marraskuu on pian ohi, kevät on koko ajan lähempänä. Ensin tulee pajunkissakevät, sitten on vuorossa krookuskevät, sen jälkeen leskenlehtikevät ja narsissikevät ja viimein saapuu omenankukkakevät, ja silloin on ihan hilkulla, ettei ole jo kesä.

Minä olen haalentunut, mutta silti kirkas.

Minä olen harmaantunut, mutta vielä minussa on sävyjä.

Minä olen rapistunut, mutta yhä ehjä.

Minä olen rumentunut, mutta toisinaan yksityiskohdiltani kaunis.

Minä olen kylmentynyt, mutta kuitenkin tihkun lämpöä.

Minä olen vettynyt, mutta välillä kyyneleet kuivuvat.

Minä väsähdin melkein liikaa, mutta nyt taas jaksan.

Viime viikkoina meillä on soinut Opethin uusin, Watershed. Miehen suosikki on kai tämä, minä pidän tästä ja tästä. Tai oikeasti minä pidän kaikista lauluista, minä pidän koko levystä kokonaisuutena. Minä pidän sen vaihtelevuudesta ja vastakohdista: pehmeästä ja korvia kurittavasta kitarasta, puhtaasta ja repivästä laulusta, pienistä naisvokaaleista välissä sekä hivelevästä hitaudesta ja raastavasta vauhdista.

Kummallisen hempeät laulut ovat nousseet levyltä lemmikeikseni, huomaan nyt, kun kuuntelen ne yksittäin läpi. Ehkä on jälleen kausi, jolloin kaiken runttauksen, murinan ja ärinän jälkeen kaipaan lähelleni jotain erityisen lempeää.

Minä pidän kovasti myös levyn erikoisesta pakkauksesta ja siitä, että kansilehti sisältää vain yhtyeen tiedot ja säväyttävän kuvallisen tarinan. Laulut kertovat kaiken muun tarpeellisen.

Silloin, kun sanon rankkoja ja kamalia asioita, en odota sanomisiini vastausta tai tilanteeseeni ratkaisua. Puheeni voi aivan hyvin lähettää samantien toisesta korvasta ulos.

Kamalat sanomiseni ovat vain sairauden vääristämiä ajatuksia ja tunteita, eivät todellista minua. Ne ovat vain huonon hetken tuotetta, liian väsymiseni ja asioiden patoamiseni aikaansaannosta, ja ne ajatukset katoavat minustakin samantien, kun saan ne sanottua.

Vaikka periaatteessa on mahdollista, että vahingoittaisin itseäni, pidän sitä hyvin epätodennäköisenä. Minä rakastan ja minua rakastetaan, eikä se, jolla on rakkautta, halua kadota.

Minä uskon valoisaan tulevaisuuteen, siihen aikaan, kun olen taas kokonaan oma itseni. Minä vain ehdin välillä unohtaa uskoni, sillä siihen aikaan on vielä niin kovin pitkä ja raskas matka.

Kun minä syyskuussa vaihdoin blogini osoitetta, pohdin, vaihtaisinko myös blogini nimeä.

Tiesin, että blogini sisältö tulisi muuttumaan. Halusin ryhtyä ilmaisemaan itseäni eri tavalla. Halusin, että kuvillani olisi uudenlainen rooli ja että sanani olisivat vahvempia kuin vanhassa blogissani.

Vanhassa blogissani nimi merkitsi enemmän konkreettista kotiani, kattoa pääni päällä ja seiniä ympärilläni. Mietin, johtaako sama nimi uuden blogini lukijoita harhaan, sillä enää en ilmaise selkeästi, mitkä kuvat olen ottanut kodissani ja mitkä olen ottanut jossain muualla. Tässä blogissa en aina kerro tapahtumien paikkaa, en nimeä esineiden tai eläinten omistajia, eivätkä kuvat kulje minkäänlaisessa kronologisessa järjestyksessä.

Kuten huomaatte, nimi on yhä sama. Sen merkitys vain on muuttunut. Ajattelen niin, että tämä paikka täällä äärettömässä Internetissä on eräänlainen mieleni koti, jossa minä saan olla paljaimmillani, omana itsenäni. Täällä minä saan saattaa yhteen sellaiset asiat - kuvani ja sanani - jotka koen sopiviksi kulloiseenkin hetkeen, omistussuhteista, aikajärjestyssäännöistä ja loogisuudesta välittämättä, tunnettani ja näkemystäni kuunnellen.

Täällä minä saan näyttää sen, mitä en ehkä muuten osaa laittaa hehkumaan itsestäni ulospäin.

Kuvani eivät enää ole tästä ajasta, ja sanani tulevat mistä sattuu. Tänään poimin sanat blogeja kiertävästä lauseryppäästä, ja tehtävä menee näin: kirjoita lauseet niin kuin sanot ne.

* Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
* Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedon opettaja antoi?
* Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
* Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
* Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
* Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta.
* Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes & Mauritzissa?

* Mun / minun siskon punanen mekko sopii mullekkin.

* Tarttekko / tarviiksää apua siinä kirjotustehtävässä, jonka maantiedon ope anto?

* Joo, tehrään / tehään niinku sää / sä / sinä sanot.

* Mummu sano, että se hakee meirät / meidät siinä varttia / vartin vailla kuus.

* Meninki Helsinkiin bussilla / linja-autolla, ku myähästyin junasta.

* Ookko / ootko nähny isoveljeni / isovelini puhelinta jossaki?

* Ostikko sää / sä / sinä sen hameen, joka nähtiin viime viikolla Hennesissä?

Sanat palasivatkin jo nyt.

Vaikka minä ennen tein niin, enää en halua rynnätä eteenpäin vauhdilla ja vähän päättömästikin. Minä haluan matkata rauhallisesti ja välillä pysähtyä. Minä haluan nähdä, kuulla ja haistaa, ennen kaikkea ehtiä kokemaan.

Minä uskon, että maailma on avoin ja tulee lähelle silloinkin, kun ei juokse sen luo. Minä en usko suunnitelmalliseen kokemusten keräämiseen, minä uskon, että jokainen hiljaisinkin yksin vietetty hetki on arvokas kokemus, joka tekee minusta minut.

Oli matkan pituus mikä tahansa, minä uskon, että on hyvä seisahtua katsomaan maisemaa, tuijottamaan kaukaisuuteen ja huomaamaan lähimmätkin yksityiskohdat. Uskon, että välillä on hyvä ottaa pelottaviakin askeleita tuntemattomaan, uskon, että jossain vaiheessa vastaan tulee kaide, josta voi ottaa tukea.

Minun askeleeni ovat nyt ihan minimaalisia, minä etenen millin kerrallaan, tutkin ympäristöäni ja itseäni, etsin niiden välille sopivaa suhdetta. Minä nojaan kaiteisiin pitkiä aikoja kerrallaan, välillä lepään puun alla ja jatkan taas. Joskus putoan lujempaa, joskus raahaudun jyrkkää mäkeä ylös ja joskus askel kantaa kuin itsestään.

Minulla on määränpää, mutta itse matkakin on tärkeä.

Sellaiset sanat, joita haluaisin tänne laittaa, ovat tilapäisesti lopussa, joten ilmaisen itseäni kuvallisesti, kunnes saan sanoja lisää.

Keskiviikkona minä palavasti rakastuin kitaristiini, ehkä viidennen miljoonannen kerran. Hän vain on niin ihmeellinen ja ihana.

Hän on niin rauhaisa, viilipyttynä odottaa keikan alkua, jännityksestä ei ole tietoakaan. Ihan käsittämätöntä minulle tuollainen tyyneys ennen esiintymistä.

Lavalla sitten, siellä hän on kalana vedessä, kuin kotonaan. Tekee kaikki rokkitähtitemput, soittaa oikein vaikkei ahtaalla lavalla kuule soitostaan mitään. Tukka takertuu kitarankieliin, mutta se ei haittaa. Esiintymisen nautinto näkyy hänestä, tällaisten nelikymmenminuuttisten takia loputon harjoittelu, rahanmeno ja treenikämpällä hikoilu on mielekästä.

Keikan jälkeen hän antaa minulle pikaisen suukon, ja minä jätän hänet rauhassa hoitamaan loppuhommat. Parin tunnin päästä hän palaa kotiin, yhä ihanana ja ihmeellisenä.