Ilonan koti

Lumi on maassa ja minun on kova väsy. Kitara kuuluu suljetun oven läpi, kun palaan kesään ja hohteeseen, jollaista tämä vuodenaika ei tarjoa.

Kesä oli ja meni, päivät tulivat ja menivät samanlailla kuin ne nyt tekevät, nopeasti hurahtaen. Kuitenkin tuntuu, että pääsen paremmin päivien kyytiin nyt, kun osaan kuunnella itseäni kieltämättä tunteitani.

Ainoa, mitä kaipaan kesästä, on valo, se hohde. Mietin, miten selviän talvesta, jos jo nyt - lokakuussa - kaipaan valoa. Mutta kyllä kai jokin kantaa, on ennenkin kantanut, paljon pimeämpienkin aikojen läpi. Siihen luotan, siihen johonkin.

Minä pystyn tapaamaan ihmisiä ja nauramaan niiden kanssa. Minä jaksan välillä käydä heittelemässä lehtiä ja kuvaamassa viidennensadannen puunlatvakuvan. Minä kykenen useimmiten tekemään ruokaa ja syömään.  Minä jaksan liimata valokuvia puoli tuntia kerrallaan, lukea kirjasta sivun kerrallaan ja kirjoittaa sanan kerrallaan. Tästä kaikesta pienestä ja mukavasta, minkä tavallisesti pitäisi auttaa ihmistä jaksamaan, minä väsyn niin kovin.

Minä en osaa nukahtaa enkä pysyä unessa. Minä en jaksa käydä töissä tai opiskella. Minä en pysty käsittelemään niitä miljoonaa ajatusta, jotka minun päässäni kerrallaan ovat ja jotka vaihtuvat sekunnin välein.

Tätä minä menin tänään kertomaan, mutta kun minulta kysyttiin, mitä minulle kuuluu, aloin vain itkeä. En edes ehtinyt sanoa mitään, kun lääkäri ilmoitti kirjoittavansa minulle sairauslomaa ja reseptin. Tämä on hyvä näin: että minulla on lupa olla kipeä, lupa päätoimisesti levätä, että jaksan jatkossakin tehdä edes jotain, sillä tekeminen on tärkeää ja ihmisten kanssa oleminen on tärkeää ja elämä on tärkeä, mutta jos minun nyt pitäisi mennä töihin, mitään niistä ei kohta enää olisi.

Ystäväni kertoi uskovansa, että ihminen kantaa päänsä sisällä lukuisia pieniä matkalaukkuja. Niihin tallentuvat kaikki muistot niin, että yhdessä laukussa on se satu, jota luettiin nukkumaan käydessä, toisessa laukussa on se laulu, joka saa luovuuden loistamaan ja kolmannessa laukussa se tädin antama kangas, joka tädin mielestä oli ruma ja tarpeeton. Ystäväni mukaan ihminen koostuu tarinallisista soluista, jotka muodostuvat kaikesta koetusta.

Minusta tuntuu, että minun päässäni ei ole matkalaukkuja, vaan suuren suuri matka-arkku, johon tarinalliset soluni ovat kasautuneet. Matka-arkussa on sekalaisia pinoja, järjestyksessä olevia pinoja, pieniä kasoja sekä suuri mytty kaikenlaisia muistoja sotkuisella kerällä. Matka-arkussani on jatkuvasti meneillään ankara järjestely. Joskus pienikin päänheilahdus saa koko arkun sekaisin ja järjestely on aloitettava alusta.

Kysyin mieheltäni, mitä hänen päänsä sisällä on. Hän kertoi aluksi hienosta tiedostosysteemistä, mutta päätyi kuitenkin kumoamaan vastauksensa ja sanoi: “Siellä on aivot”.

Mitä sinun päässäsi on, miten sinun tarinalliset solusi tallentuvat?

* Kotivaate on hame, mekko tai kankainen yöpaita.

* Kun pukeudun rennosti, pukeudun hameeseen tai mekkoon.

* Kun kyläilen, päälläni on hame tai mekko.

* Juhlavaate on hame tai mekko.

* Kaupungilla ylläni on hame tai mekko.

* Työvaate on hame tai mekko.

* Ulkoillessani pukeudun hameeseen tai mekkoon.

* Kun kesällä juoksen, teen sen hame päällä.

Laskin juuri, että minulla on 71 hametta ja 29 mekkoa. Housut (kuusi paria) ovat kaapissani niitä tilanteita varten, kun mekko on 60-luvun minimittaa eikä sitä kehtaa käyttää yksinään.

Jos minä jotain opin, niin sen, että se, mistä ei puhuta, sitä ei ole olemassa.

Ja minulle ei koskaan sanottu: “Minä rakastan sinua”.

Eikä: “Sinä olet hyvä, sinä kelpaat”.

Totean.

Olen saanut haasteen muutamasta blogista. En enää muista, mistä kaikkialta, mutta viimeisemmäksi täältä. Yritän keksiä seitsemän asiaa, joita minusta ei vielä tiedettäisi.

* Minä pidän kaikista väreistä, mutta en kaikista sävyistä. Kerran bussissa eräs nainen kysyi lempiväriäni, ja vastasin, että tykkään kaikista. Nainen alkoi kivenkovaan moneen otteeseen väittää, ettei “kukaan voi tykätä kaikista väreistä, kyllä pitää olla vain yksi” ja kuinka hänen lempivärinsä on vihreä, “vaikka sanotaan, että se on hullujen väri ja oikeassahan ne siinä ovat”. Tämän tulkintansa myötä annoin naisen jatkaa paasaamistaan rauhassa.

(Huomaan kuitenkin valinneeni tähän kirjoitukseen vihreät kuvat, hmm…)

* Olen aloittanut pianonsoiton harjoittelun hiljattain, kaksikymmentäneljävuotiaana ja huonolla menestyksellä saamattomuuden vuoksi. Pianonsoitto on taito, jonka haluaisin olla oppinut jo lapsena, sillä nyt haluaisin vain soittaa, en harjoitella. Joissakin asioissa olen kovin kärsimätön.

* Nautin kotioloissa joka päivä mieluusti pienen määrän jotain hyvää makeaa: suklaata, jäätelöä, pullaa, kakkua, lettuja tai sokerilla höystettyjä kuivahedelmiä.

En edes aio päästä tavastani eroon, sillä syön muuten terveellisesti, puhtaasti ja järkevästi, hampaani ovat kunnossa eikä vyötärönympäryslukemani ole liikkunut ylöspäin moneen vuoteen.

* En osaa kertotaulua kokonaan tai juuri mitään muitakaan yleissivistykseen kuuluvista matematiikan taulukoista. Olin koulumatematiikassa seiskan-ysin oppilas, mutta en kuitenkaan päässyt syvälle matematiikan ytimeen, vaikka yritin. Numerot ovat aina merkinneet minulle vähemmän kuin sanat, teot, värit tai kuvat. Minulla on matemaattisesti erittäin lahjakas mies, joten kysyn häneltä, kun tarvitsen laskutaitoa.

Piiärtoiseen on ainoa kaava, jota enää osaan soveltaa käytäntöön, mutta sitä tarvitaankin kellohelman tekemiseen. (Voi kunpa peruskoulun- ja lukion matematiikantunneilla olisikin tehty tällaisia käsityöläislähtöisiä sovelluksia, mutta kaikki liittyi aina tylsästi matkoihin ja talouteen…)

* Käytän usein tietokonetta syödessäni yksin.

* Näen toistuvasti unia, joissa minua jahdataan ja yritän mennä oven taakse turvaan, mutta en saakaan lukkoa kiinni, vaikka yritän ja yritän, ja jahtaaja lähestyy uhkaavasti. Unet päättyvät aina tähän kohtaan.

* Ihmiset, jotka torjuvat taiteen elämästään kokonaan, saavat minut surulliseksi. Tiedän heidän vaikuttimensa ja perustelunsa ja pystyn tietyllä tavalla ymmärtämään heitä, mutta sitä en jaksa, ettei kirjallisuudelle, musiikille, kuville, liikkeelle anneta edes mahdollisuutta, vaan ne tyrmätään sanomalla, ettei koskaan ole ollut kulttuuri-ihminen, ettei osaa tulkita niitä oikein. Ihmiset asettavat itselleen valtavia rajoja sanomalla noin, ja se on murheellista. Taide on siitä helppoa esimerkiksi matematiikkaan verrattuna, että taiteessa ei ole mitään kaavoja, ei voi olla mitään oikeaa tai väärää tulkintaa, vaan taide elää sitä tulkitsevan mukana.

Haaste ei matkaa eteenpäin.

Viime viikonloppuna mummulassa työntelin vanhoja rattaita ja ikuisuuden ikäistä pitkäjalkakettua. Veljentytär leikkii nyt samoilla leluilla kuin minä aikanani.

Mietin, mitä sanoisin, mutta huomasin, että minulla ei ole lapsuudestani paljoa sanottavaa. On paljon muistoja, sekaisena keränä mielessäni. On hyviä muistoja ja niitä toisenlaisia, ja ne toisenlaiset ovat vieneet hyvät muistot peittoon. Siitä olen onnellinen, että lapsuus on ohi ja minä saan olla minä.

Pidän vanhasta ja aikaa nähneestä, mutta omaa elämääni en voi rakentaa vanhoille perustuksille. Minun täytyy käydä vanhat perustukset pala palalta läpi ja sitten valaa uudet, jotta saan sellaiset, jotka jaksavat kantaa.

On asioita, joita ei voi valita. On sellaisia juttuja, jotka kutsumatta tulevat, olevat ja ehtivät asettua taloksi ennen kuin kukaan huomaa.

Ne sellaiset asiat ovat salakavalia, ne ulottavat lonkeronsa minuun niin, että luulen niiden kuuluvan minuun, olevan luonteenpiirteitäni. Ne asiat myrkyttävät ajatukseni niin, että alan uskoa valinneeni ne, voivani päihittää pahan olon työntämällä sen syrjään, keksimällä muuta tekemistä.

Ja siihen, että tajuan, mitä minussa on meneillään, tarvitaan suuri pudotus. Siihen tarvitaan uusi kaupunki, uudet ystävät, uusi elämäntyyli.

Vasta se, että en pystykään toteuttamaan unelmaani, saa minut tajuamaan, että minussa on asioita, joita en olekaan valinnut. Vasta pudotus saa minut ymmärtämään, että en voi väkisin pakottaa pahaa oloa syrjään, vaan se täytyy houkutella sinne muilla keinoin: pysähtymisellä, terapialla, ehkä lääkkeilläkin.

Nyt voin valita sen, annanko asioiden jäädä minuun vai yritänkö ajaa ne pois.

Minä olin surkeana. Syyllisyys saapui taas, vaikka kukaan ei kutsunut. Väitin itkien olevani turha ja tiellä. Sanoin estäväni häntä toteuttamasta unelmiaan, vieväni hänen rahansa.

Hän otti syliin ja sanoi, että unelmien toteuttamiseen on vielä paljon aikaa ja että rahaa tulee joka kuukausi uutta.

Minä tein pesän hänen kainaloonsa enkä ollut enää yhtään niin kurjana.

Vaikka nyt on ollut helpompaa jo monta viikkoa, en jaksa ajatella, millaista tämä olisi kestää, jos minulla ei olisi häntä.

Vihreää löytyi vielä muualtakin kuin havuista.

Miehen oman auton kyydissä ei ollut erilaista kuin osittain pankin omistaman auton kyydissä.

Kissat olivat erityisen anarkistisia. Mustavalkoinen kissa kyttäsi sitkeästi lintuja kielloista huolimatta, mutta viisaat talitintit osasivat mennä piiloon korkealle oksistoon. Toisen talon musta kissa ravisti varvasnöyhtänsä aamupuuroomme, vaikka tiesi sen olevan kiellettyä.

Koiraa ei näkynyt. Se oli rättipoikki alkuviikon pentuvieraan kanssa leikkimisestä.