Ilonan koti

Minun pitäisi syödä kalaa, mutta lohkaisenkin kulhoon kimpaleen lakritsijäätelöä. Jälkiruoaksi imeskelen kovia karkkeja, joiden sydän on vahvaa salmiakkia.

Ajatukseni ovat elokuussa, siinä, mitä silloin tapahtui vai tapahtuiko mitään. Ehkä kaikki eteni hiljalleen, huomaamatta minä hajosin pienenpieni pala kerrallaan.

Mummulassa puuhun on ripustettu vanha käsilaukku siltä varalta, että lintu pesisi siinä. Minä olisin tykännyt laukusta kainalossani keikkumassa, mutta kun viime kesänä jokin lintu oikeasti rakensi pesänsä laukkuun, ajattelin, että laukku on varmaankin tarpeellisempi siellä puussa kuin minun kainalossani.

Tänään kaupungilla valkea koira oli laittanut kaikkiin neljään tassuunsa jarrut päälle, ja omistaja hinasi tyyni-ilmeistä koiraa kiiltävää katua pitkin.

Ehkä puissa roikkuvat käsilaukut ja hinattavat koirat ovat niitä sellaisia asioita, joiden takia jaksaa olla olemassa, vaikka elokuun loppu on yhä vaikea pala nieltäväksi.

Minä rakastan värejä, sävyjä, tehän tiedätte.

Minun maailmani ei ole mustavalkoinen eikä yksivärinen, se on minun siunaukseni ja kiroukseni.

Minä näen asiat eri kulmilta ja kanteilta, se on hyvä ja se on se, mikä on niin minua, jos jokin minua on. Samalla se on kuitenkin raskain taakkani, se on minulle suuri kivi kannettavaksi, sillä yhteinen maailmamme suosii mustavalkoisuutta, suoria linjoja, yksinkertaisuutta ja rönsyilemättömyyttä.

Kyllä minäkin joskus toivon taipuvani sävyttömyyteen ja kontrastittomuuteen, sillä onhan sellainen maailma tuhat kertaa helpompi kohdata. Mustavalkoinen maailma ei vaadi niin paljoa hiljaista, sisäistä työtä kuin värikäs, moniulotteinen maailma vaatii. On mahdottoman työlästä kääntää asiat ympäri, tutkia toinenkin kylki ja tehdä sama uudelleen toisesta näkökulmasta, mutta silti se on minulle ainoa tapa, jolla pystyn elämään, se on minun tapani havainnoida.

Joskus onnistun vaipumaan sävyttömyyteen, mutta ei minun silloin ole hyvä, ei vaikka silloin täytän tämän maailman vaatimukset. Minä olen havainnointikapinallinen, anarkisti suorastaan.

Ilmassa on jo hippunen kevääntuoksua, sen aistii, kun oikein tarkasti nuuskuttaa.

En tiedä, onko se totta, mutta minä haluan uskoa niin, luulla niin, sillä kevät on helpompi kestää kuin itseäni korkeammat aurauskinokset ja naamaa vasten tuiskuava lumi.

Rankkaa tekstiä raskaasta elämänvaiheesta. Melkein liian rankkaa tänne kirjoitettavaksi, mutta todellisuudestakin pitää kai saada puhua.

Minun elämäni on ollut vähän sellaista kuin Vilijonkalla Tove Janssonin sanoin: “Minähän koen joka päivä maailmanlopun ja kuitenkin pukeudun ja riisuudun ja syön ja pesen astioita ja pidän teekutsuja aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut!” (Kertomuksesta ‘Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin’ kirjasta ‘Näkymätön lapsi’.)

Käsitys tai uskomus, jonka kanssa minä sain taistella ihmisten keskellä ja selitellä loputtomasti, meni jotenkin seuraavasti (kärjistetysti, sillä tässä maailmassa asioita pitää kärjistää, jotta tulee ymmärretyksi):

Onko loppujen lopuksi eroa sillä, että makaa päivän peiton alla piilossa ja illalla tappaa itsensä ja sillä, että nousee aamulla, pukeutuu, keittää puuroa, tiskaa, siivoaa, tekee lounasta, lukee, valokuvaa, juo teetä, tekee päivällistä, katsoo elokuvan, käy kävelyllä, peseytyy ja illalla tappaa itsensä?

Kotona vain olen, näillä näkymin huhtikuun loppuun saakka. Silloin minun ei vielä pidä olla toipunut, mutta sitä jo toivoisin. Sitten olen ollut poissa oikeasta elämästä jo kahdeksan kuukautta. Se ei näytä hyvältä ansioluettelossa, tiedän, mutta en ajattelekaan sellaista. Tämä on minun elämäni, ja se on nyt tällaista.

Aniliininpunainen tuntuu tänään hyvältä, siitä saa voimaa. Se on pirteä ja vahva. Minulla on kamalan ruttuiset kädet, huomaan, käsityöläisen paljon tehneet kädet.

Mieskin on kotona tämän viikon, ansaitulla lomalla. Se on kimpussani kuin pieni lapsi, kärttämässä seuraa, kiehnäämässä jaloissa kuin vanha ja laiska kissa, kerjäämässä rapsutuksia. Meillä on mukavaa, me syömme pitsaa ja katselemme Simpsoneita päättymättömältä DVD:ltä. Välillä minä pötköttelen sängyssä keskellä päivääkin, kun on niin väsy, yhä vain.

Minä olen huomannut, että tahtoisin nykyään tanssia, melkein koko ajan. Kun katselen lumihiutaleiden leijumista, kuulen hyvän sävelmän tai annan auringonsäteen kutittaa kasvoja, haluaisin laittaa helmat heilumaan ja jalalla koreasti.

Mutta enhän minä kehtaa sellaista. Minä olen kömpelö, eikä minulla ole rytmitajua, minä olen vanha kanto, yhtä pökkelö.

Sisäisestä kontrollista pitää päästä eroon, mitä sitten vaikka joku näkee, kuulee ja nauraa, onpahan silläkin edes kerran elämässään hauskaa.

Elämäni on hiutunut aika ohueksi, mutta silti - niin absurdilta kuin se kuulostaakin - minä olen nyt onnellisin, mitä olen koskaan ollut.

Liian kauan minä annoin alistaa itseäni, sellainen elämä tekee vain pahaa. Mutta en minä tiennyt mistään muusta, miten olisinkaan osannut elää toisin ja olla onnellinen jo aikaisemmin.

Hyi, miten kylmä tuuli onkaan, se on jäätävä, jäädyttävä.

Pakkastakin on kaksinumeroinen luku, se ei ala enää edes ykkösellä, vaan mittarissa on alhaisempi, paljon alhaisempi lukema.

Puiden suojassa tarkenee kulkea, kun kasvojen edessä on huivi. Aavalla tiellä tuuli meinaa temmata minut mukaansa, sillä minä olen vielä hentoinen ja aika pieni. Kaduilla kulkevat koiratkin vetävät hartioitaan kyyryyn. Linnut ovat viisaita, ne ymmärtävät pysyä poissa aukeilta.

Linja-autossa yritän kirjoittaa ajatuksiani muistiin, mutta kynäni muste on kylmästä jähmeää eikä tartu paperiin.

Tällaisiako ne talvet ovat, ne oikeat talvet, mietin. Ne olin ehtinyt jo unohtaa.

Päivät menevät vähän harakoille. Ja illat ja yöt menevät myös. Menkööt, on niin paljon hiljaista työtä, jonka parissa minä näkymättömästi puurran.

Tekee mieli turkoosia, oikein paljon turkoosia, kirkasta ja haaleaa ja tummaa. Kuinka monta turkoosia minulta löytyy, aion joskus laskea, ehkä sadan vuoden päästä, vaikka silloin kyllä taitaa olla jo liian myöhä.

Toinen tulee kotiin menoistansa. On yhä suuttunut, kääntää selän ja katsoo muualle.

Minä pyydän uudestaan anteeksi, yritän selittää, yritän pyytää häntä puhumaan, kertomaan mistä kiikastaa, sillä en voi muuttua, jos en tiedä millä olen loukannut.

Toinen on hiljaa, läpinäkymättömänä muurina istuu edessäni, huokailee. Näen, että on vaikeaa, ja minullekin alkaa tulla vaikeaa. Sanon, että voimme kyllä pitää mykkäkoulua, mutta siitä pitää sopia. Ei ole reilua lakata yhtäkkiä puhumasta.

Minä luovutan jo, vaivun hiljaisuuteen.

Sitten mies avaa suunsa, lataa eteeni kokemuksensa ja syytöksen, jonka ymmärrän, mutta joka ei ole ollut tarkoitukseni. Vesi tulvii silmistäni yli, parahdan vastalauseeni, mies tulee liki, ottaa minut syliin ja kantaa sänkyyn.

Siellä kainalossa minä soperran vastineeksi miehen puheelle kaiken sen, mikä minusta on pielessä. Kuinka minä kaipaan häntä, kuinka ikävöin hänen käsiensä ihailua, kuinka inhoan sitä kiirettä, jolla hän minua nykyään pitelee, kuinka en pysty ottamaan sellaisesta kosketuksesta tarvitsemaani.

Hän ymmärtää, alkaa heti ihailla minua, tulee ihan lähelle ja kiinni, osoittaa että tajuaa, lupaa yrittää muistaa. Me teemme paljon muitakin sopimuksia, ja siinä on pitkästä aikaa hyvä, siinä iholla. On niin hyvä, ihan helpottunut olo, että iltani päättyy itkuun, mutta se itku ei alkuunkaan ole surkeaa nyyhkytystä, vaan sellaista, että suu virneessä hymyilen väärinkäsityksillemme ja kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Ihmettelen sanojen voimaa, kuinka kaikki vahingossa rikki mennyt korjaantuu muutamalla oikealla sanalla.